Kävelin H.C. Andersenin satumetsään. Kamera räpsähteli täyteen muistoja, välähdyksiä, uteliaita kuonoja, karkaavia valkohäntäpeppuja ja syksyn sävyjä.
Tunnistin tämän suloisen mutta sottaisen sarvipään fauniksi. Se kaveerasikin meidän porkkanoiden kanssa hyvin vikkelään eikä arastellut ihmisseuraa.
Bambi! Oli ihmeellistä, miten näitä tämä kesän vauvojakin pääsi ihan kädenmitan päähän.
Mökillä mä olen kesäisin pariinkin kertaan herännyt ja nähnyt peurojen tai kauriiden loikkivan aamuauringon ensimmäisissä säteissä. Yhtä maagista on välillä nähdä hirven vaeltavan iltahämärässä, kun pelto jo peittyy viileään loppukesän usvaan.
Nyt kohtaaminen peurojen kanssa oli jotenkin arkisempi, nämä isot ja pienet bambit ovat tottuneet ihmisten läheisyyteen ja tulivat suorastaan tökkimään repuntaskuja, jos omenoita tai porkkanoita ei alkanut heti kuulua. Mun iso pussillinen loppuikin heti alkuunsa. Kaikkein rohkeimpia olivat naaraspuoliset aikuiset, komeimmat sarvipäät pitivät arvokkuutensa mukaisen etäisyyden.
Tanskalainen metsämaisema on lumoavan erilainen, vaikka mun ensimmäinen ajatus oli huijausmetsä. Mihin kaikki mustikanvarvut on revitty? Mutta sitten ylle kaartuvat viisaat ja vanhat jalopuiden oksankäppyrät, jotka heittävät varjonsa syksystä täplikkäälle nurmikolle. Sirot täpläselät viettävät siestaa laumassa, jokaisen sävy hiukan omanlaisensa. Ja ne mustat helmisilmät, eihän niihin voi olla ihastumatta. En voi olla tuntematta tiettyä sukulaissieluutta näihin arkoihin mutta uteliaisiin, päätään tutkivasti kallisteleviin ja yhdessä hömpöttäviin metsän asukkeihin.
Tämä olkoon mun turistivinkkauksen toinen etappi: Marselisborg dyrehave. Kävelyretki metsän kätköissä on mitä oivallisin faunin iltapäivä kiireisen viikon päätteeksi.
Bonuksena lähellä pauhaavat aaltopäät leikkivät rannan pyöreillä kivillä, ja siniharmaansyvä horisontti hengittää.
Incognitio 